keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Valmentautumassa pitkästä aikaa!

18.3.2017

Siitä on kaksi vuotta, kun viimeksi olen ollut ratsain Ninan valmennuksessa. Tai ylipäänsä missään valmennuksessa. Aamu alkoikin innostuneissa fiiliksissä. Sillä välin kun muu tiimi pakkaili autoa ja Alpoa, minä suoritin toisaalla omia ja Inarin aamuvalmisteluja. Hyppäsimmekin puolimatkasta kyytiin ja koko tiimin voimin saavuimme Tampereelle Teivon raviradalle. 

Sää oli upea! Ihan keväinen auringonpaiste höystettynä lähes olemattomalla tuulenvireellä. Rata oli täysin sula ja siellä olisi hyvin voinut treenata jo kesäkengässä. Roosa varusti Alpon ja minä Alpon velipojan Hapsun. Oli jännä päästä testaamaan, miten paljon ruunapojat muistuttavat toinen toisiaan. Ulkoiselta olemukseltaa ja käytökseltäähän nämä kaksi ovat varsinaisia velikultia...
Elisa ja Safee, Roosa ja Alpo
Kun hevoset oli satuloitu, juoksutimme ne Ninan valvovan silmän alla. Sen jälkeen suuntasimme radalle kävelemään. Valmennukseen oli ilmoittautunut mukava määrä ratsukoita viikon takaisista Jämsänkosken kisoista huolimatta. Oli hauskaa, että mukana oli lämminverisiä, joista kolme kisaa tällä hetkellä kansallisella tasolla! Lämminveristen ystävänä on hienoa nähdä, miten raviuransa jälkeen tämän rodun edustajat pystyvät vielä uurtamaan uraa matkaratsastuksessa! Meidän oma lv-vahvistuksemme oli tällä kertaa kotona, sillä Liedon kisan jälkeen Oona on vasta palailemassa treeniin. Ja koska tiimimme starttasi aamulla kahdesta eri osoitteesta, päätimme lähteä matkaan vain yhden oman hevosen voimin. 

Hilla ja Hapsu

Ratsukot oli porrastetusti jaettu ryhmiin. Meidän ryhmässämme oli neljä ratsukkoa ja aloitimmekin radalla yhtäaikaa verryttelyn. Kaikki neljä arabia kävivät enemmän tai vähemmän kuumina... Onneksi Hapsu oli tässä suhteessa pikkuveljeään huomattavasti fiksumpi, eikä järjestänyt mitään kommelluksia. Vaikka kyllähän se meidän Alpokin ihan mallikkaasti oli, vähän pinkeänä vain.

 

Jos molemmilla olisi liilat suitset, ei äkkiä erottaisi poikia toisistaan!
Pitkien alkukäyntien jälkeen aloitimme ravailut. Ennen laukkatreeniä on tärkeää lämmitellä hevoset kunnolla. Voi hitsi miten kivaa!



Laukkaosuus oli tällä kertaa Alpon ja Roosan osalta 15 + 15 minuuttia, minulla ja Hapsulla kumpikin osuus kierroksen verran lyhyempi. Hapsu oli aika samanlainen ratsastaa mitä Alpo. Liikkeissä huomasin pientä eroavaisuuksia, mutta silti hevonen tuntui ihan "omalta". Siinä mennessämme naureskelimme porukassa, miten isosisko menee isoveljellä ja pikkusisko pikkuveljellä. Menomme oli herättänyt suurta hilpeyttä seuraavan ryhmän ratsastajissa. Vasta useamman kierroksen jälkeen he olivat hoksanneet, että eihän nyt meidän molempien alla voinut Alpo olla! Siinä vaan olivat katselleet että Hilla ja Alpo, Roosa ja Alpo...! Jopa Ninan, äidin ja isän oli ollut vaikea kauempaa erottaa että kumpi ratsukko on kumpi!


Nooh, ehkä Alpolla on yhä enemmän vatsaa...
 
Laukkaosuuden jälkeen oli loppuverryttelyjen aika. Molemmat velikullat hiemat pörhistelivät vielä tässäkin kohtaa, jos vaan jotain jännittävää sattui osumaan näköpiiriin. Me Roosan kanssa emme nähneet mitään mainitsemisen arvoista vaan ihan kuoppaa, lätäkköä, sulavaa lumikinosta ja kakkakasoja...

Alpolla oli myös testissä meidän tuleva uusi satulavahvistus Free 'n' Easyn satula. Kyseessä on samanlainen satula, joka Roosalla oli käytössään sekä viime syksyn Liettuan 2*120 km luokassa että Liedon SM kilpailuissa painorajonen takia. Meidän oma Podium on hyvin kevyt ja vaatisi minimipainollisiin luokkiin painohuovan. Tällä satulalla painoa tulee yhteensä vaaditut 70 kg ja risat ilman lisäpainoja. Lisäksi satula käy sekä Oonalle että Alpolle ja jääkin nyt Oonalle käyttösatulaksi ja Alpolle tarpeen vaatiessa lisäpainoa tuomaan. Satula muistuttaa ehkä hieman koulusatulaa istuma-asennoltaan, mutta on ihan loistava matkasatula ja käy myös kentällä työskentelyyn! Podiumhan ei ihan ihanteellinen ole kenttätyöskentelyyn, maastoiluun sensijaan ihan ykkönen!


Aivan ihana Hapsu!

Treenin jälkeen oli vielä tarkastusten aika. Virtaa riitti ja juosta sai hevosten rinnalla ihan kunnolla. Ainakin oma jalka tuntui hyvin vetreältä, vaikka edellisestä laukkatreenistä oli aikaa! Huolsimme hevoset ja pakkasimme ne kuljetuskoppeihin. Pikku-Inari oli jälleen kiltti tyttö ja nukkui koko treenin ajan vaunuissa. 

Siinä kotiin ajellessa Roosa teki hauskan havainnon. Kun istuimme takapenkillä vierekkäin ja vertasimme jalkojamme, oli minun reiteni vain 2/3 Roosan reidestä! Saman voi havaita kuvista, miten imettävä äiti on kuihtunut kokoon! Kyllä siinä naurua riitti, ja seuraavana päivänä saimme nauraa lisää kun "ahtauduin" ratsastushousuihini (sujahtivat tosta vaan vaikka oli pitkät kalsarit jalassa) ja persustakin roikkui. Varsinainen pruhjuhousu! Nooh, onneksi tilanne korjaantuu melko pian ja äkkiä menetetty lihasmassa kasvatetaan takaisin.

- Hilla 

maanantai 27. helmikuuta 2017

Talviset kilpailut Liedossa

Matkaratsastuskilpailut 25.2.2017,Lieto
  taso 2.2, 54 km ihanneaikaratsastus, nopeus 10-16 km/h
Järjestäjä: VARMA
 
Jos ei ole treenaaminen tähän vuoden aikaan näillä leveysasteilla helppoa, niin eipä ole kilpailuiden järjestäminenkään. Viimeisiin iltoihin asti saivat sekä osallistujat että järjestäjät toivoa parasta ja pelätä pahinta. Sää suosi kuitenkin tällä kertaa ja siinä missä alkuviikosta oli joka paikka peilijäässä, saatiin kuin saatiinkin torstain aikana mukava lumipeite maahan! Lunta tulikin sitten vielä lisää perjantaina ja lauantainakin, joten talven ennätyslumimäärässä olikin mitä loistavin lähteä mukaan kilpailuun!


Tällä kertaa olin selvästi enemmän kisaterässä kuin viimeksi. Vesilahden kisoissa olin jossain pienen-vauvan-äiti -horroksessa ja unohdin puolet kisavamisteluista ja vasta kun oli aika kavuta ratsaille, tajusin mikä roolini niissä kekkereissä minulla oikeasti olikaan. Tällä kertaa valmistelut tapahtuivat vanhan tutun kaavan mukaisesti, kaikki oli jämptisti ojennuksessa ja aikataulussa, vaikka jälleen kerran ennen kisoja ei kunnon yöunia saatukaan. 

Aamulla siis sopivasti perhosia vatsassa. Näin sen kisapäivän kuuluukin alkaa! Koska kilpailut olivat naapurikunnassa, oli Oona kopissa vasta hieman ennen seitsemää aamulla ja matka kisapaikalle saattoi alkaa. Vajaa 45 minuuttia autolla ja perillä! Luksusta! Roosa otti Oonan talutukseen ja minä suuntasin hoitamaan ilmoittautumisvelvollisuudet. Siinä samassa hoitui myös reittiselostuksen kuuntelu ja sitten olikin aika suunnata alkutarkastukseen.
Alkuverryttelyssä
Oona oli hyvin virkeä, suorastaan pursui energiaa jopa lämppäreille ehkä epätyypilliseen tapaan. Ilmeisesti seura tekee kaltaisekseen, kiitos Alpon... Alkutarkastuksessa Oona olisi halunnut hyöriä ja hääriä, vaan malttoi kuitenkin seistä paikoillaan, jotta homma saatiin hoidettua pois alta. Syke 36 ja kaikki A:ta. Juoksutus tuotti hieman tuskaa. Pohja oli luminen ja lumen alta liukas. Hevosen hokit purivat pohjaan mutta omat jalat vähän lipsuivat. Lisäksi Oonan ylimääräinen energia alkoi purkautua tässä kohtaa kaikenlaisena päänviskomisena ja niskojen nakkelemisena, ja auttamatta taluttaja jäi jälkeen. Ei mitään mallijuoksutusta tässä kohtaa, ja jouduttiin ottamaan vielä uudestaan hevosen riehumisen takia. Sopivat alkulämmöt itselle!

Sen jälkeen suuntasin Inarin huoltoon ja Roosa ja isä alkoivat laitella kisaratsua valmiiksi. Tässä kohtaa Oona onneksi seisoo kuin patsas aina paikoillaan, joten hevonen oli ajallaan starttikunnossa. Inari jäi äiti-mummin huomaan katselemaan lämmitteleviä hevosia. Kapusin ratsaille ja suuntasin hieman varautuneesti verryttelyalueelle. Oona kun joskus näyttelee mielellään takakavioitaan muille, päätin pysyä syrjemmällä. Oona tuntui kuitenkin pysyvän nahoissaan hienosti ja lopulta uskaltauduin toisten joukkoo. Kanssakilpailijat eivät siis tänään ottaneetkaan Oonaa päähän. Voi näitä tammajuttuja!

Startti tapahtui rauhallisesti klo 9. Lähdimme kaikki seitsemän ratsukkoa matkaan yhtäaikaa letkassa. Joukko jakautui kuitenkin heti kolmeen ryhmään. Olimme jälleen sopineet tekevämme yhteistyötä keltaisen tiimin kanssa, joten ratsastimme Kirsin kanssa yhdessä. Hevosten askellus sopi yksiin loistavasti ja molemmat malttoivat edetä tasaisen rauhallista vauhtia. 



Etenimme reippaasti mutta leppoisasti. Keskinopeus ensimmäisen 27 km lenkin aikana oli noin 17 km/h ja vauhti tuntui hevosille helpolta. Huoltoja reitillä oli kaksi noin 10 km välein. Oonalle ei tietenkään tuttuun tapaan ekalla lenkillä juoma maistunut, vaikka aina sitä tunnollisesti silti tarjoamme. 
10 km


Tauolle tulossa
Saavuimme tauolle käynnissä yhtäaikaa. Oonan syke lähti mukavasti laskuun. Juuri kun syke kieppui siinä 64-66 välillä, ilmestyi horisonttiin KOIRA! Siellä pellon takana tiellä kulki siis ihan tavallinen musta koira kahden ihmisen kanssa ja sekös oli jotain! Syke pomppi 66-74 välillä ja hevonen tuijotti jännittyneenä horisontissa liikkuvia hahmoja. Koitimme kääntää Oonaa toiseen suuntaan vaan sinnikkäästi pää kääntyi takaisin tuijotusmoodiin. Kun syke kieppui siin 62-64 välillä ilmottauduimme tarkastukseen. Sykkeen mittaushetkellä Oona tuijotti koiraa ja syke oli ärsyttävästi hieman yli 64... Ei muuta kun uudestaan palauttelemaan... 
 
Aikaa oli vielä reilusti jäljellä ja todettiin, että kaipa se koira joskus lakkaa kiinnostamasta. Vihdoin lenkkeilijät olivat sen verran kaukana, että saatiin syke alas ja päästiin tarkastukseen. Papereihin kirjattiin lukemaksi 56. Hyvään väliin ennätettiin tähän hommaan, sillä juoksutushetkellä horisonttiin ilmestyi kisaratsuja, joita piti sitten taas alkaa tuijottaa. Siitä sitten vähän kierroksia koneeseen ja sain raahautua Oonan perässä juoksutuksessa. Kaikki kohdat A:ta ja lupa jatkaa tuli. Siirryimme huoltoalueelle. 
 
Koiran tuijotusta ja syke vielä tässä kohtaa liian korkea
 
 

Huoltoalueelle päästyä Oonalla olikin kova pissahätä! Neiti kun ei pisu ihan mihin tahansa, saattoi tämäkin sykkeeseen vaikuttaa. Oonalle maistui heinä, vaan ei juoma. Tauko sujui normaaleissa rutiineissa. Inari nukkui vaunuissa (liilassa makuupussissaan), joten sain keskittyä tauolla vain omaan tankkaamiseeni. 



Aika kului nopeasti ja kohta olikin aika startata toiselle lenkille. Kirsi ja Azartas lähtivät matkaan joitakin minuutteja ennen meitä ja kun lähtölupa saatiin, ampaisi Oona kilpakuppaninsa perään. Koomista oli, että siinä kiitäessä välimatkaa kiinni, ohitimme SEN KOIRAN! Äkkijarrutus tämän kummallisen olennon kohdalla, ja sen jälkeen kiireesti eteenpäin! Ei voinut muuta kuin nauraa!

Toiselle lenkille lähdössä




Saimme Kirsin ratsuineen kiinni ja matka ja juttu jatkui. Hyvässä seurassa kilometrit vilisevät silmissä, joten yks kaks olimme taas huollossa. Oona hieman kostutti kurkkuaan ja matka jatkui. Reitit olivat loistavassa kunnossa ja aurinkokin alkoi paistaa. Ihan huippu kisakeli! Seuraavalla huollolla Oona hörppi jo vähän juomaa ja sovittiin, että huolletaan vielä kerran ennen maalia. Saimme pitää hyvää vauhtia yllä, sillä mitään pelkoa ylinopeudesta ei ollut. Keskinopeus oli siinä 15,5 km/h paikkeilla.

 
Huoltoon tulossa
 
 
 

Viimeinen huolto 4 km ennen maalia, mutta Oonan pää veti jo kohti kisakeskusta ja Roosa ämpäreineen ei saanut ansaitsemaansa arvostusta. Lopun päätimme ratsastaa rauhassa, jotta hevoset palautuisivat maalissa hyvin. Kuitenkin kumpikin alkoi piristyä ja painaa ohjalle vielä näin 50 km jälkeen. Hassut hevoset luimivat toisilleen ikään kuin suurempikin loppukirikamppailu olisi luvassa. Jäin Oona kanssa kävelemään vähän ennen maalia ja Kirsi ja Asa kipittivät maaliin hiukan ennen meitä. Oona palautui huomattavasti ensimmäistä taukoa paremmin, mutta siinä sitten vaan varmistelimme ja varmistelimme... Syke oli pitkään 60, mutta aina maalissa odotamme, että saamme kahvaan lukeman, joka alkaa viitosella, niin niipä sitten tässäkin vaan jäätiin odottelemaan. 


Muutaman minuutin päästä olimme tyytyväisiä ja lopputarkastuksesa syke 54. Limakalvoista B, muute A. Joten hyväksytty suoritushan siitä sitten tuli nopeudella 15,1 km/h! Ja mikä parasta, jalassa ei tällä kertaa ollut mitään mainitsemisen arvoista vaivaa, juoksin itse kaikki tarkastukset ja kenties olisin voinut ratsastaa vielä yhden lenkin lisää! Siinä sitten suut messingillä poseerattiin kameralle aivan ihanassa säässä!



Oona sai ansaitsemaansa huomiota ja huotloa kisan jälkeen. Oona tuntui olevan tyytyväinen kun ylimääräiset energiat oli tullut purettua ja olo oli mukavan rento. Kylmäsimme jalkoja lumella ja sitten jätin Oonan isän ja Roosan huomaan ja suuntasin lapseni luo. Inari oli jälleen nukkunut läpi kisan heräten vain hetki ennen maaliintuloa! Hevostarkastuksia olikin ollut kiva seurata mummin sylistä. 




Pian olikin palkintojenjaon aika, sillä kaikki luokassa menneet olivat pitäneet yllä reipasta matkavauhtia. Tällä kertaa luokassa ei ollut pisteytystä, vaan kaikki hyväksytyn suorituksen tehneet olivat samanarvoisia. Eläinlääkäri oli kuitenkin halunnut yhden ratsukon palkita erikseen hienosti sujuneesta kilpailusta ja mallitarkastuksista, ja tämä palkinto osui oikeutetusti Kirsille ja Asalle! Onnea!! MaJatallin tapaan palkinnot olivat hienot: ämpärillinen hevosia varten paistettua ruisleipää ja Gistoren biothanesuitset! Yhdeltä meidän tiimistä nämä puuttuivatkin ja näyttivät lupaavasti olevan sopivaa kokoa. 

 
Oli aika pakata kamat autoon ja suunnata kotiinpäin. Aurinkoiseen iltapäivään Oona pääsikin vielä koulimaan ruunapoikia. Kotona maistui juomat vielä kilpailunkin edestä ja poikien kuolatessa aidan takana Oona maisteli hyvällä halulla taikajuomaansa. 


Kilpailureissu oli oikein onnistunut! Huomattavasti suorituksena kuukauden takaista helpompi ja hyväksytyn tuloksen myötä kasassa onkin nyt jo reilun 100 km edestä FEI kvaaleja! Pitkän kilpailutaon myötä omani ovat ehtineet vanheta kun en kerran 1* tulosta ehtinyt saamaan yrityksista huolimatta. Tästä on hyvä jatkaa!

- Hilla

maanantai 30. tammikuuta 2017

Paluu matkaratsastuksen pariin!

Matkaratsastuskilpailut 28.1.2017,Vesilahti
  taso 2.2, 56 km ihanneaikaratsastus, nopeus 10-16 km/h
Järjestäjä: SuMaRa
 
Aamu alkoi vähän ankeissa merkeissä, sillä ennen herätykellon soittoa heräsin siihen, että ulkona satoi. Jo edellisenä päivänä oli ilmiselvää, että jos kilpailureitit olisivat sijainneet meidän tallin lähettyvillä, olisi kilpailut ilman muuta peruuntuneet. Talvipohjat olivat jo tipotiessään ja tilalla liukkautta ja jäätä, kunnon kaljamo siis! 

Viideltä kuitenkin ylös ja hevosille evästä. Kisapaikalta ei ollut kuulunut mitään, joten edelleen epäillen uskoimme, että siellä hyvät luvatut talvikelit odottelisivat meitä. Kuuden aikaan tiimi oli lähtökunnossa, hevonen koppiin ja menoksi!

Ajomatka sujui pimeissä tunnelmissa suolaveden lentäessä. Vasta aivan kisakeskuksen läheisyydessä maisema muuttui yllättävän talviseksi ja hämmästykseksemme saimme todeta, että luvatut talviolosuhteethan siellä vallitsivat! Saavuimme kisakeskukseen hyvissä ajoin. Alpo ulos ja talutukseen. 
 
Aamuaskareet kisapaikalla

Sillä välin kun isä ja Roosa pystyttivät huoltoaluetta ja taluttivat Alpoa, minä, Inari ja äiti suunnattiin ilmoittautumaan ja vauvansyöttö ja -hoito puuhiin. Kisakansliassa oli lämmintä ja siellä sujui vaipanvaihdot mukavasti. Koska kansliassa tapahtui koko ajan, oli Inarin kuitenkin vaikea keskittyä syömiseen... 

Kävimme nopeasti reittiä läpi ja totesimme, että samaa lenkkiä kierrettäisiin, kuin viime vuonnakin. Silloinhan Roosa ja Alpo hankkivat viimeisen noviisikvaalinsa kiertämällä tutun 28 km lenkin kolmesti. Tällä kertaa kaksi lenkkiä riittäisi. Sovittiin huolloista keltaisen tiimin eli Kirsin ja Mikan kanssa.

Seuraavana olikin vuorossa alkutarkastus. Olimme sopineet, että hoitaisin itse alkutarkastuksen ja Roosa tauko- ja maalitarkastukset siltä varalta, että jalan kanssa tulisi ongelmia ja Inari kaipaisi äitiään. Minä ja isä suuntasimme tarkastukseen ja samaan aikaan kansallinen 84 km luokka spurttasi matkaan. Alpo pyörähti napakasti narussa mun ympäri ja oli ihan varma, että "Nyt sä Hilla sit mokasit koko homman kun myöhästyttiin startista". 
"No tytöt, mitä te nyt vielä jahkaatte!"


Alkutarkissa Alpo oli energisen oloinen. Muutama ylimääräinen askellus siinä tuli tehtyä vaan syke 38 ja A:ta kaikki muuta paitsi suoliäänistä B. Eläinlääkäri totesi Alpon olevan nyt hieman jännittynyt ja sen laskevan suoliääniä, joten syytä huoleen ei olisi. 

Pikkuhiljaa aloimme laitella hevosta kuntoon. Inarin syöttö ja ratsaille! Ehdittiin kaikessa rauhassa verrytellä ennen starttia, ja klo 10 starttasimme matkaan! Äiti ja Inari jäivät kisakeskukseen, sillä Inari nukahti vaunuihin hetkeä ennen lähtöä. Isä ja Roosa siis reitille huoltamaan! Laskeskeltiin, että Roosan edellisestä huoltokeikasta olikin jo aikaa 2,5 vuotta!
 
Matkaan!


Etenimme Kirsin ja Pepin johdolla tasaista vauhtia. Alpo lähti mukavan rauhallisesti, vaikka energiaa tuntuikin olevan. Muutamaan pidätteeseen vastasi pikku pukilla, mutta muita kommelluksia ei koko matkan aikana nähty. Ensimmäinen huolto oli 10 km kohdalla. Tässä kohtaa koko oikeaa alaraajaa kärvisti ärsyttävä hermosärky pakarasta varpaanpäihin. Kipu ei kuitenkaan ollut mikään lamaannuttava, joten matka jatkui. Alpo nyrpisti nenäänsä ämpärille. 



Olin pitkään arponut, ratsastaisinko toppahousuissa vai trikoissa. Päädyin topparatsareihin, vaan hikihän siinä tuli. Kympin kohdalla kylvin hiessä vaan ei auttanut kuin vähän raottaa takkia ja jatkaa matkaa. Viima kävi kuitenkin sen verran, että lohdutin itseäni lihasten pysyvän ainakin lämpiminä ja vammajalan välttyvän kylmän kangistumalta. 
 
Kuva (c) Mika Kannonlahti
 
 
Seuraava huolto oli noin 20 km kohdalla ja hiki jo suorastaan valui pitkin selkää. Hermosärky jalassa oli kadonnut ja vain varpaat tuntuivat puutuneilta. Sekös ei tahtia haitannut vaan matka jatkui tasaisella nopeudella tauolle. Ensimmäisen lenkin menimme aika tarkkaan 16 km/h. Tauolle saavuimme taluttaen ja totesin puutuneisuuden kaikkoavan saman tien tultuani alas ratsailta. Alpo käveli lunkisti tauolle, syke oli samantien valmis, ja isä ja Roosa menivät viemään sen tarkastukseen. Hyvä näin, koska minua hieman arvellutti juoksukykyni tässä kohtaa. Tarkastuksessa syke 44 ja kaikki A:ta. Inari nukkui yhä sikeästi vaunuissa, joten huolsin itseni ja Roosa Alpon. 
 
Omin jaloin tauolle!
 
Pikku-Nykerö nokosilla. Tottakai makuupussikin on liila!
Tauko 30 min kului nopeasti ja pian jo kapusin uudestaan ratsaille. Lähdin vajaa minuutin ennen Kirsiä ja Peppiä. Alpo lähti reippaasti ravissa korvat tötteröllä. Olin varautunut kyttäysepisodiin, vaan ainoastaan keskellä tietä ollut kakkakasa aiheutti ylimääräisen sivuliikkeen. Jatkoimme tasaista ravia eteenpäin ja pian jo Kirsi ja Peppi saivat meidät kiinni. Jatkoimme makaa mukavasti rupatellen yhdessä. 
 
 
 
Matkaan!
Kuva (c) Mika Kannonlahti

Huollot olivat samoissa kohdissa kuin ensimmäiselläkin kierroksella. Ekalla huollolla aloin huomata itsessäni hikoulusta johtuvaa nestevajausta ja koitin hörppiä vähä reilummin juomaa. En siis tauolla kuitenkaan vähentänyt vaatteita (tuli kylmä) ja sain sitä nyt hieman katua. Yksi pusero vähemmän olisi voinut tehdä poikaa tässä kohtaa. Alpo kulki tyytyväisenä eteenpäin ja Pepin tasaisen ravin tahdissa pääasiassa laukkailimme lumisella metsätiellä. Siinä mennessä ajattelin, että on meillä kyllä ihan superihana hevonen!
 
 
Viimeisellä huollolla alkoi sitten itsellä olla hieman vaikeuksia. Oikea jalka alkoi pohkeesta krampata ja jalkaterä puutua. Koska mitään vaaraa siitä, ettenkö pysyisi kyydissä ei ollu, matka jatkui. Alpo tuntui tässä kohtaa vähän piristyvän ikään kuin tsempaten minua, että kohta oltaisiin maalissa. Viimeiset 6 km oli aika tuskallista. Pohje oli ajoittain kivi kova, mutta onneksi puutuneisuus teki sen mukavasti tunnottomaksi. Nilkan takaosassa tuntui vihlontaa. Liikkeessä oli huomattavasti helpompi olla, mutta muutama lopun alamäen kävely teki tuskaa. Ilma Kirsiä ja Peppiä olisin voinut jopa luovuttaa tässä kohtaa, vaan Alpon tasaisesti siinä peesaillessa päätin, että tämä katsotaan nyt loppuun. 
 
Kuva (c) Mika Kannonlahti
Maaliviivan lähestyessä Peppi ja Kirsi hidastivat käyntiin. Alpo kyttäsi lopussa olevia kaapelikeloja ja jatkoi ravissa maaliin saakka. Tunne oli, että jos nyt pysähdytään niin minä jämähdän siihen! Hetken mietin, kantaako jalka kun tulen täältä alas, vaan jälleen puutuminen kaikkosi muutamassa kävelyaskelessa. Alpo oli jälleen heti valmis lopputarkastukseen, ja isä ja Roosa lähtivät sinne. Nyt en olisi kyllä kyennyt juoksemaan metriäkään. Hymyilin silti reippaasti kaikille vaikka oikeasti en oikein tiennyt mitenpäin olsii pitänyt olla. 
 
Maalissa! Me teimme sen!
Alpo lopputarkissa syke 56 ja kaikki A:ta. Siinä samassa huomasin jalan vertyneen ja vaivojen helpottaneen! Kävipäs se helposti! Kävely sujui hyvin ja tuntokin oli palautunut. Inari oli herännyt ja kaipaili äitiään. Muu tiimi säntäsi huoltamaan Alpoa ja me lähdimme Inarin kanssa syömään. Kiltti tyttö oli herännyt vain 20 minuuttia ennen maaliintuloa. 
 
Papan silmäterä hetkeä ennen maaliintuloa.
Papan toinen silmäterä maaliintulon jälkeen.
Kun jokaisen tiimin jäsenen olo oli tehty mukavaksi, odottelimme palkintojen jakoa. Pientä särkyä lukuunottamatta jalka tuntui hyvältä ja epäusko koko matkan läpiratsastamisesta vaihtui hämmentyneeseen ilontunteeseen! Pystyin ratsastamaan 56 km kisan läpi reippaalla keskinopeudella, vaikka omat ratsastustreenit olivatkin aika vähäisiä. Loppuvuodestahan hevoset olivat lomalla, joten vasta vuodenvaihteessa käyntilenkit olivat vaihtuneet hölkkäilyyn.
 
Kuva (c) Mika Kannonlahti
Palkintojen jaossa nappasimme ensimmäisen sijan keskinopeudella 15,4 km/h! Alpo seisoi ylpeänä rusetti tuulessa hulmuten, sillä olihan homma tällä kertaa oikeastaan herran ansiota. Alpo sekä Kirsi ja Peppi olivat yhdessä pitäneet huolen siitä, että minut saatettiin maaliin saakka. Tuntui siltä, kuin urheilusuorituksen jälkeen kuuluukin tuntua. Iloiselta ja väsyneeltä. Pitkin kisaa paikalla olleet tutut tsemppasivat, ja maalissa tuntuikin hieman hämmentyneeltä, miten moni oli suorituksestani onnellinen. Tämä oli selvä käännekohta ja tästä uudella innolla eteenpäin. Kunnolla ratsastaminen on mahdollista ja vaikka kaikki kvaalini ovatkin tauon aikana päässeet vanhentumaan, niin nyt uudella innolla noviisikvaaleja hankkimaan. Tästä napsahti se ensimmäinen! Ja jälkipyykkinä: jos olisin ratsastanut lopun vaikeat kilometrit yksin, olisinko todella luovuttanut ja soittanut huollolle, että tulkaa hakemaan pois? Tuskin. Siinä kohdassa olisi varmasti kävelty hetki ja todettu jalan vertyvän ja kipitetty nenät pystyssä maaliin!
Tiimikuva
Palkintojenjaon jälkeen Alpo kapusi trailerin kyytiin ja lähdimme kotiinpäin. Kotona Alpo sai ansaitsemansa huolenpidon ja pääsi vielä illaksi ulos tarhailemaan. Autossa istumisen jälkeen nilkkaa hieman särki, mutta kun Alpon hoito ja tallihommat oli tehty, lakkasi särkykin. Sen jälkeen nilkassa ei sitten olekaan ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Tänään kilpailusta on kaksi vuorokautta ja pelkästään tervettä lihaskipua on havaittavissa ympäri kehoa. Ehkä oikea pohje on aavistuksen arempi, vaan siihenkin on ylihuomiselle jo fysioterapeutin aika sovittuna. Uskon, että 56 km jalustimilla kököttäminen taas availi nilkan kireitä lihaksia ja jänteitä. Joten, ei muuta kuin kohti uusia koitoksia!
 
Alpo ja heppatytöt
- Hilla